Vähän aikaa sitten tutustuin peruskorjattuun Eduskuntataloon. Marmoripylväitä ja art deco -kalusteita ihaillessani palasin mielessäni Anna-mummoni kertomuksiin.
– Tuossa kalliolla kuivatin pyykkiä narulla, hän tapasi lausahtaa, kun televisiossa näkyi kuvia istuntosalista.
Eduskuntatalo valmistui 1932, ja mummo asui Helsingissä aikana ennen tätä. Hän oli 1920-luvulla lapsenlikkana siskonsa perheessä, joka asui läheisellä Arkadiankadulla.
Siskon miehen työpaikka taas sijaitsi lähellä nykyistä Teurastamon trendialuetta. Tuolloin siellä välitettiin teuraseläimiä eikä harjoitettu luovaa taloutta ja iltamenoja.
Isovanhempani Anna Sofia Leskinen (1896-1983) ja Kustaa Ville Leskinen (1886-1967). Mummoni on kuvattu ateljeessa Aleksanterinkadulla Helsingissä, ukki Kuopiossa.
Mummoni lapsuus oli ankara
Sydämessäni hypähtää, kun ajattelen, että isoäitini Anna syntyi 1896 ja ukkini Kustaa 1886. Oli onni kasvaa tällaisten ihmisten lähellä.
Isovanhempani varttuivat Suomen suuriruhtinaskunnassa ja elivät yli 80 vuotta. Anna-mummin elämästä tiedän paljon enemmän kuin ukin, sillä mummi kertoi mielellään juttuja ja minä olin pelkkänä korvana.
Annan lapsuutta hallitsi ankara äiti. Serafinalla oli tapana antaa piiskaa kaikille yhdeksälle lapselleen, jos yksi oli hänen mielestään tehnyt pahaa. Mummo lähti piiaksi nuorena, ja ilmeisesti häntä kohdeltiin isäntäperheessä hyvin.
– Ei minusta olisi ihmistä kasvanut, jos en olisi päässyt pois kotoa, hän kertoi.
Sisällissodan hän koki piikana Kuopiossa ja kertoi pelänneensä.
Ateljeekuvia ja petollisia kaupunkilaismiehiä
1920-luvulla Anna muutti Helsinkiin. Hän kuvaili junamatkaa, joka kesti tuolloin kolme päivää.
Kun hän vanhoilla päivillään kuuli, että asuin Pitkänsillan takana, hän oli järkyttynyt. Hän ei siellä käynyt, koska sinne ei kunniallinen nuori nainen mennyt. Piianpalkallaan hän osti romaaneja, joita luki vapaa-aikanaan ja lainasi myöhemmin kotikirjastosta Mäkrämäen kylänväelle.
Annasta kehittyi Helsingissä taitava ruoanlaittaja, ja hän opetti minutkin keittiöpuuhiin. 1920-luvun Kotiruoka löytyi muutama vuosi sitten talon kätköistä – sen ajan porvariskeittiön antimia mekin saimme nauttia.
Mummon Helsingin-ajoista on tallella valokuvia, joita nuoret naiset otattivat itsestään ateljeissa. Yksi sijaitsi Aleksanterinkadulla, toinen osoitteessa Punavuorenkatu 1.
Ilmeisesti nuori, pyöreäsilmäinen ja kaunis Anna tutustui myös helsinkiläisiin miehiin.’
– Kaupunkilaismiehet ovat petollisia, hän muisti kertoa myöhemmin.
Sitä varten hänellä olikin katsottuna itseään kymmenen vuotta vanhempi talollinen, Kustaa. He saivat kaksi tytärtä, tätini Sirkka-Liisan, jonka olisi pitänyt olla poika, ja äitini Helkan, joka sai olla tyttö.
Vieraanvarainen, aikaansa seuraava emäntä
Sota-aika oli lukemattomien kertomusten aihe. Mummo kertoi ylilentäneistä pommikoneista ja lumesta, jota kasattiin peittämään taloa. Hän kertoi ruokapaketeista, joita kaupunkilaissukulaiset odottivat. Hän kertoi viljasta ja karjasta, jota piti luovuttaa kansanhuoltoon. Ja siitä onnesta, että ukkini, kruununraakki, Kustaa ei joutunut sotaan.
Sota-aikana kotitalossani asui parhaimmillaan useampi perhe ja parikymmentä ihmistä. Tuvassa pidettiin koulua. Mummo huolehti evakoista hyvin, sillä vanhuuteen asti meillä tuolloin asuneet kävivät kesäisin tervehtimässä häntä ja lähettivät joulutervehdyksiä.
Aikaansa Anna seurasi tarkasti kuuntelemalla radiota. Hän herätti meidät kouluun aamuisin kertaamalla maailmanpolitiikan tärkeimmät uutiset ja kertomalla säätiedot. Persian shaahin kukistuminen ja Vietnamin pommitukset napalmilla tulivat ensin ja sitten infopaketti iltapäivän sadekuuroista.
Teitä ei voi olla olemassa!
Kun nyt katson taaksepäin, huomaan, että mummokin ehti saada tuntumaa digitaalisaatioon.
Tapauksesta 1980-luvun alun terveyskeskuksessa tuli hänen lempijuttujaan. Vastaanotossa mummolle sanottiin:
– Tietojärjestelmämme ei löydä teitä. Teitä ei voi olla olemassa!
Ajan digityypeille ei ollut tullut mieleen, että joku voisi olla syntynyt 1800-luvulla. Mummo puolestaan otti aiheesta kaiken huvin irti.
Minusta mummoni teki tarinoillaan historiafriikin. Hän opetti esimerkillään, että historiaa kannattaa jakaa, sillä se auttaa ymmärtämään nykyhetkeä. Ja suhtautumaan tulevaisuuteen, joka on kuitenkin arvoitus.
The post Mummoni teki minusta historiafriikin appeared first on Idealista.
